Kävinpä tänään koululla, olin lupautunut osallistumaan erääseen larppiprojektiin ja sen roolien kirjoittamiseen. Hain sieltä koululta ohjeita sun muita. Ja oli kieltämättä outo kokemus.

Peruskoulu on takana nyt (niin, olen niin kakara vielä, vasta peruskoulusta päässyt), enkä ollenkaan tiedä, minne kuulun tai mitä pitäisi tehdä. Sekavissa tunnelmissa ollaan. Seitsemän vuotta olen samoja naamoja katsellut ja kuusi vuotta samoja käytäviä kulkenut, siitä asti kun on koulurakennut rakennettu. Olen muuttunut siinä ajassa paljon - tietysti, ainahan kaikki muuttuvat matkalla lapsesta aikuiseksi, enkä minä ole edes käynyt läpi koko matkaa vielä - mutta pysynyt oikeastaan omana itsenäni koko ajan. Siinä ajassa olen löytänyt itseni, löytänyt intohimoni - kirjoittamisen. Olen ihastunut ja rakastunut ja joutunut pettymään sen takia. Olen lintsannut ja panostanut kouluun, kumpaakin vähän, nauttinut koulunkäynnistä ja vihannut sitä vuoronperään. Olen oppinut uusia asioita, tunneilla opetettavien lisäksi myös sellaisia, joita ei voi oppia kuin kantapään kautta ja elämällä. Olen oppinut uutta itsestäni, muista, ympäröivästä maailmasta; maailmankuvani on muuttunut, samoin käsitykseni itsestäni. Vuosien aikana moni asia on muuttunut, ja ainoa, mikä on koko ajan pysynyt samana, tuttuna ja turvallisena, on koulu.

Ei siellä ruusuista ollut, mutta ruusuisista kokemuksista ei koskaan saakaan mitään irti. Yksinäisyyttä suurimman osan ajasta; ala-asteella vielä epätoivoista halua päästä mukaan porukkaan, matkimista, sulautumisyrityksiä. Kuudes luokka - vuosi, jolloin oli seura välitunneilla, oli kaveri, oli kivaa. Seiskallakin vielä samalla luokalla, vaan eipä enää kaveri, nykyään ei enää edes moikata. Ja siinä ala- ja yläasteen välissä oma pieni otus, kanielämän alku.

Seiskaluokka - yksinäisyyden opettelua, jopa siihen hakeutumista. Vetäytymistä hiljaisiin nurkkiin, usein ala-asteen puolelle omaan rauhaan. Vakiopaikka siellä kolmannen kerroksen portaikossa, liian pitkiä välitunteja vihon kanssa. Runoja vihoissa, kipua vanhempien puolesta, mustasukkaisuutta juuri syntyneen veljen takia. Hämmennystä enemmän kuin koskaan. Vuosi -07, se jäi mieleen pahimpana vuotena, vaikka silloin syksyllä alkoi kasiluokka, 7c hajotettiin ja päädyn 8b:lle, joka oli oikeastaan aivan mieletöntä, vaikkei silloin siltä tuntunutkaan. Syksyllä -07 se perinteinen kasiluokan joulunäytelmä, jotain parasta. Sain loistaa, olin elementissäni. Tiesin olevani hyvä, mahtava. Se tunne, kun alkumusiikin soidessa sain vaeltaa ensimmäisenä lavalle - yksin! - kun kaikki olivat hiljaa, kaikki ne reilu 600 ihmistä katsomossa katsoivat ainoastaan minua - se oli aivan mahtavaa, mieletöntä. Sain olla tähti edes siellä, kun kotona meni entistä huonommin. Isän kanssa ei vaan onnistunut, jouluaaton vietin Nuorten Turvatalolla.

Luokka teki vaikutuksensa, ja ainakin koulussa oli hieman parempi olla. Lintsasin tosin vieläkin paljon, mutta se johtui enemmänkin kotioloista. Ryhdyin sosiaalisemmaksi, kasvoin jälleen. Pystyin olemaan luontevampi ihmisten seurassa, mikä oli siihen aikaan minulta aika yllättävää. Yksinäisyys ei silti loppunut, vietin yhä välituntini siellä vakiopaikassani vihko sylissä raapustellen jotakin sekavaa.

Donky kuoli kolme viikkoa kesän alusta. Juhannuksena 21.6.08 olinkin kaniton, minulla ei enää ollutkaan omaa pientä karvapalloa, joka oli kuriton ja välillä aggressiivinenkin, mutta silti niin rakas. Jälleen pala minusta oli repäisty pois - ja jälleen olin kasvanut, oppinut jotakin uutta, kokenut menetyksen ja opetellut selviämään siitä.

Ysiluokalla oli leirikoulu, ja olin melkein kummastunut, miten paljon rohkeutta ja avoimuutta minusta löytyi, kun ujous karisi pois. Olin jutuissa mukana, en ollut yksin. Ruokailut eivät olleet kauhistuksen hetki, eivätkä myöskään illat, jolloin piti jo olla omissa mökeissä ja tulla toimeen, jolloin ei voinut vetäytyä omaan rauhaan. En vetäytynyt, en edes halunnut, tai ainakin tukahdutin sen halun tarpeeksi hyvin.

Ysiluokan syksy oli melkoisen samanlaista vuoristorataa kuin kasiluokkakin. Riitelyä isän kanssa, välillä epätoivoista pakenemistä äitille. Kani - uusi otus, pieni valkoinen Din-pallero - turhautti välllä, se ei ollut samanlainen kuin Donky, en millään meinannut tajuta sitä. Marraskuussa koitti loppu tälle kaikelle. "Sä muutat nyt äitille", näin isä totesi, ja pakko sitä oli muuttaa. Ja loppujen lopuksi sekin oli aiven mieletöntä. Vaikkenn saanut omaa rauhaa, vaikka en olisi halunnut asua äitillä ilman omaa huonetta ja mahdollisuutta omaan rauhaan, se oli silti loppupeleissä upeaa.

Ysiluokan puolestavälistä lähti selvä ylämäki. Ja sen ylämäen aikana open oikeastaan sielä enemmän. Opin hyviä asioita, sitä, miten eletään toisten kanssa ja tullaan toimeen ahaassa kämpässä, miten autetaan aina toisiamme. Miten täytyy kunnioittaa aina toisia. Opin uudestaan, millaista on, kun on välittävä äiti, ja opettelin välittävän tyttären - ja tietysti isosiskon - roolin.

Koulu lähti menemään ylöspäin. Niin, tietysti se vaikutti, että sovittiin toisen kanin hankinnasta, jos nostan keskiarvoani tarpeeksi, mutta paljon enemmän siihen vaikutti se, että sain olla kotona rauhassa, että kukaan ei ollut koko ajan kimpussani, ja se, että näin, että äitille on oikeasti tärkeää, miten koulunkäyntini sujuu. Ihan tuosta noin vain nostin puolentoista kurssin aikana espanjannumeroni viitosesta kasiin, ja samalla tavalla kävi muillekin numeroille, ne kohosivat huimaa vauhtia. Koulunkäynti alkoi olla kivaa.

Keväällä sain olla onnellinen. Tutustuin sattumalta erääseen ihmiseen koulustani. Välituntivenäjässä tutustuttiin, me sanottiin, kun opettajat kyselivät, mistä me niin hyvin tunnetaan. Itse ajattelen kuitenkin mieluummin niin, että me törmättiin sattumalta junassa. Niinhän se olikin - tosin sillä junalla me oltiin menossa välituntivenäjän blinienpaistoiltaan, ja kaikille jaettuun reittiohjeeseen oli laitettu kyseisen junan lähtöaika. Sattumaa oli pikemminkin se, ettei kukan muu välituntivenäjästä osunut samaan junaan, joten me seikkailtiin juna-asemalta kahdestaan paikan päälle. Eksyily tietenkin kuului kuvaan, ja siinä ajassa ehti jutella ja tutustua vallan mainiosti. Ja kun samassa koulussa kerta oltiin, niin pian se juttelu siirtyi välitunneillekin ja sieltä aas vapaa-ajalle. Olin onnellinen, en enää ollut yksin. Harvemmin minuun enää törmäsi vakiopaikallani. Olen onnellinen, että sain tutustua tähän ihmiseen, josta on nyt tullut minulle mielettömän tärkeä ja rakas. Tämäkin muokkasi minua paljon, löysin uusia asioita itsestäni.

Silloin, kun tähän kouluun tulin, olin pieni ja ujo. Olin epävarma, puhuin huonoa suomea. Halusin päästä mukaan porukkaan, olla samanlainen kuin muut. En kirjoittanut, en edes ajatellut kirjoittamisen olevan jollain tasolla kivaa, minulla ei ollut edes päiväkirjaa. Tulevaisuuden haaveena oli omistaa koira, ei mitään sen suurempaa. Tulevaisuutta ei edes ollut minulle olemassa, se oli liian kaukainen mietittäväksi.

Vaan mitä olen nykyään? Olen sosiaalinen ihminen, tulen toimeen muiden kanssa, mutta en ole riippuvainen seurasta. Osaan olla yksinkin, olen vihdoin löytänyt sen tasapainon yksinäisyyden ja seuran välillä. Kirjoitan, se on intohimoni; senkin kanssa olen löytänyt tasapainon, en enää hukuttaudu vihkoihin ja niiden tuomaan yksinäisyyteen, vaan kirjoitan halutessani. Tulevaisuus on edessä, vaan enpä anna sen häiritä, kävelen suoraan eteenpäin pää pystyssä ja katson, mitä vastaan tulee. Olen vahva ihminen, olen oppinut paljon, ja haluan oppia lisää. Ainoa suuri haaveeni on se, että elän sellaisen elämän, josta on hyötyä ja iloa muillekin, että saan levittää lämpöä ja hymyjä ympärilleni. Ja kuitenkin olen pysynyt samana ihmisenä, olen vieläkin itseni, minussa on samoja piirteitä kuin silloisessa minussa.

Nyt on ysiluokka loppu. Päättötodustus lojuu tuolla hyllyssä, ruusu on saatu käteen. Tulevaisuus edessä, tätähän minä olen niin odottanut. Vaan silti minä typerä pieni ihminen toivon vielä pääseväni takaisin menneisyyteen, se joku heikko ääni huutaa vastaan siellä sydämen tienoilla. Silti tunnen kaipuuta, kun kävelen kouluni - entisen kouluni, minun on pakko opetella sanomaan se - tyhjillä käytävillä, silti minun on pakko kiertää ne vielä kertaalleen, kun sattumalta päädyn kouluun. Pakko käydä silittämässä kaappini ovea, johon minulla ei ole enää avainta, pakko pysähtyä hetkeksi toisen kerroksen käytävälle, siihen, missä niin monet kerrat seisottiin kuluneen kevään aikana. Pakko hymyillä surullisesti ja miettiä, että ehkä sittenkin pääsen peruutuspaikalle lukioon, ehkä se ei olekaan vielä entinen koulu.

Tulevaisuus, vaan mitä se on? Murskaantuneita haaveita, katkenneita siipiä ja monen monta yritystä nousta pystyyn, matkan jatkamista ja uusien haaveiden etsimistä.