Että mä rakastan mun elämääni. Ei, en tämänhetkistä tilannetta. Se ei ole mikään täydellinen, ei läheskään. Ei se helppokaan ole, se mun todellisuus. Silti rakastan sitä.

Eräällä nettipalstalla joku oli kysynyt, mitä tehdä, kun ei ole syytä elää. No hankkia se syy, hemmetti, elää! Mitä ideaa siinäkin on, valitella tuntemattomille netissä sitä, ettei ole mitään elämäniloa ja kertoa samalla, että oikeastaan on kaikki hyvin, rakastavat vanhemmat ja koira ja niin päinpois. Ei sillä elämällä ole minkäänlaista syytä, jollei sellaista hanki jostain, jollei itse rakenna omaa elämäänsä. Nykyään on paljon näitä turhautuneita nuoria, jotka vaan valittelee, että voi voi kun äiti siivosi mun huonetta ilman mun lupaa tai voi ei, ihan kamalaa, mulla ei oo kun satanen tilillä jäljellä. Olkaa ihmiset hemmetti onnellisia, että se äiti haluaa auttaa ja että teillä on sitä rahaa! Olkaa onnellisia, että teistä välitetään, älkää sanotko, ettei se riitä!

Ei elämä ole helppoa. Ei aina tunnu siltä, että haluaa ja jaksaa jatkaa eteenpäin. Ei ole pakkokaan, sitä varten on ne ystävät ja perhe ja muut rakkaat ihmiset. Ei ole mitään järkeä sanoa, että elämällä ei ole syytä, jos on ne ihmiset, jotka auttaa hankalan tilanteen tullessa eteen. Mikään ei ole parempaa kuin tajuta, että tosiaan on niitä ihmisiä, jotka välittää ja jotka auttaa, kun on paha olla. Ja tietää, että itsekin auttaa empimättä toista, jos on tarvetta.

Ei mullakaan helppoa ole. Pienipalkkainen yh-äiti, jolla on kaksi lasta, toinen niistä minä viistoistavuotias poikatyttö androgyyni mikälie, toinen reilu kaksivuotias pikkujätkä, hankalassa iässä sekin. Kaikki tämä pienessä kaksiossa Helsingin vilinässä, paljon kiireitä ja huolia. Vahnempana lapsena ja ainoana äitin tukena mä olen apuna ihan kaikessa mahdollisessa, teen aina kaiken voitavani. Mä elän jokseenkin epämääräistä elämää, kaiken kotihulinan keskellä mun pitäs vielä päätellä se elämän tarkoitus ja kuka mä oon ja mitä mä elämästä haluun ja minne mä nyt ysin jälkeen haen ja mitä kaikkea mun ikäiset nyt yleensä miettiikään. Ei ole aikaa, sori vaan mietteet ja filosofoinnit mutta te saatte nyt jäädä sivuun. Koulussakaan ei hyvin mene elämä, mä olen sosiaalinen kuin lyhtypylväs. Kynä kouraan, vihko eteen ja kirjoittamaan, täyttämään sivuja valheilla. Kaikki tuntuu menevän nyt hankalasti, äitin työpaikka vaakalaudalla, muutto isompaan kämppään vaakalaudalla, mun lukiopaikka vaakalaudalla ja kaikki muutenkin kiikunkaakun. Mutta kun tarkemmin pysähtyy miettimään, mitä helvetin väliä sillä oikeastaan on? Jos mä en pääse siihen Kallion lukioon, mä menen jonnekin muualle. Jos me ei päästä muuttamaan, mitä väliä, pärjätään me täälläkin. Ja ei se äiti sitä työpaikkaakaan varmaan menetä. Ja vaikka menettääkin ja me joudutaan kitumaan pienillä tukirahoilla, mitä väliä? Pääasia on, että mä saan nähdä kaikkien mulle rakkaiden ihmisten kasvot iloisina, nähdä, miten mä itsekin autan niitä jaksamaan eteenpäin. Nähdä onnellisia ilmeitä ja toivoa toisten kasvoilla. Ei sillä mun tulevaisuudellakaan niin väliä ole, johonkin mä kuitenkin kouluttaudun, ei se niin vaikeaa tule olemaan. Pääasia on, että mä tavalla tai toisella voin ilahduttaa ja auttaa mun lähimmäisiä, niitä hemmetin rakkaita ihmisiä, auttaa kavereita ja äitiä ja pikkuveljeä. Siinä on syytä elää kerrakseen!