... Niin hyvässä kuin huonossakin.

Kyllä se rakkaus tosiaan tekee ihmeitä. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani näin... ei oikeastaan onnellinen, en ole kovin paljoa onnellisempi kuin aiemmin, vieläkin on usein itseinhokohtauksia ja ärsyynnystä, vieläkin on tekoja joita kadun ja sanoja, jotka olisin voinut jättää sanomatta. Mutta olen jollain tapaa kokonaisempi. Vähän samalta minusta tuntui viime keväänä, silloin, kun ajattelin löytäneeni itseni, itsestäni jotakin uutta, tärkeää ja arvokasta. Silloin, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että voisin oikeasti olla arvokas ja tärkeä ihminen, että minustakin voisi olla hyötyä, että en ole täysin turha.

Nyt minusta tuntuu samanlaiselta. Nyt en ainakaan ole turha, nyt tunnen itseni ainutlaatuiseksi, sellaiseksi, että minua todella tarvitaan. Minua tarvitaan, nimenomaan minua, ei ketään muuta. Että on olemassa ihminen, joka haluaa olla juuri minun kanssa, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin minä olen. Olen tärkeä.

Minulle on tärkeää, että saan elämäni aikana levittää hymyjä, lämpöä ja rakkautta ympärilleni. Nyt tunnen, että teen sitä oikeasti, että teen ainakin yhden ihmisen onnelliseksi.

Voisin kuolla nyt, niin kuolisin ainakin onnellisena.

... niin, aivan liian lähellä. Paljon lähempänä kuin luulin.

Eilen - vai toissapäivänä? - toissapäivänä se sittenkin taisi olla... Sain soiton kouluun. Isäpuoli sairaalassa, äiti sen mukana siellä. Olihan se ihan tiedossa, että sillä isäpuolella on todella heikko terveys sun muuta, mutta kuitenkin tuo tuli jotenkin sellaisena iskuna päin naamaa, ettei meinannut uskoa. Pelotti, pelotti aivan helvetin paljon.

Ei se isäpuoli minulle mitenkään erikoisen tärkeä ole. En edes tunne sitä, se on asunut meillä nyt vasta muutaman kuukauden ajan enkä ole ollut sen kanssa edes pahemmin tekemisissä. Voisin melkein väittää, etten pidä siitä ihmisestä. Mutta tiedän, että äiti rakastaa häntä, äitin puolesta mä pelkäänkin. Äiti on nyt muutenkin niin väsynyt, ei tunnu itsekään tietävän, mitä haluaa. Sehän menis ihan säpäleiksi, jos sille isäpuolelle sattuis jotain.

Itsekin tajusin, miten lähellä sitä reunaa minä itsekin loppujen lopuksi olen. Oli jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että olen päässyt jo siitä loputtomasta suosta ylös, että mä olen oikeasti  muuttunut ja mun asenne myös. Vaan nyt sitä jotenkin tajusi, että se oli jonkinlaista harhaa, jota mä olin rakentanut ympärilleni. Nyt mä en edes tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Kumpi minä on se oikea minä, se iloinen, uusiin ihmisiin tutustuva, valoisa ja hieman sählä persoona, vai se, joka tuijottaa hiljaa jonnekin sanomatta mitään, ei uskalla luottaa ihmisiin ja itkee hiljaa pimeässä, ettei kukaan näe tai kuule? Kumpi näistä on lähempänä totuutta, vai olenko minä kuin joku arvoton viiden sentin kolikko, jolla on kaksi puolta, molemmat erilaisia?

Mä en kohta enää jaksa tätä liian aikuisena olemista. Välillä tuntuu, että mä olen se, jonka on oltava aikuisin ja järkevin meidän perheestä, se, jolla on eniten vastuuta. Pikkuveli kohta kolme vee, siltä nyt ei mitään vaadita, tietenkään, se vaan hemmotellaan pilalle. Isäpuoli, kulkee pyörätuolissa, omaa vakavan sairauden, tarvitsee paljon lepoa ja rauhaa. Ei tietenkään tee mitään, istuu vaan koneella ja käy välillä ulkona valokuvaamassa. Äiti, työnarkomaani, väsynyt ja stressaantunut, sillä on liikaa mietittävää, se pysyy juuri ja juuri pystyssä. Mulla on asiat parhaiten, mun pitäisi olla se jonkinlainen kantava voima, mun pitäisi lohduttaa ja auttaa äitiä ja pohtia asioita, miettiä, mitä täällä voitaisiin tehdä.

Mä haluan pois, mä haluan muuttaa omilleni. Vaan mähän olen ihan kakara vasta, en kuuttatoistakaan, vasta lukion aloittanut. Ei kukaan anna mun muuttaa mihinkään, mun on odotettava vielä ainakin muutama vuosi. Samaa mulle sanottiin silloinkin, kun neljäntoista vanhana asuin isän luona, kaikki meni paskasti ja halusin muuttaa. Odota, kun olet edes kuustoista, kun oot edes lukiossa. Vaan nyt olen, ja mulle hoetaan sitä samaa viisua, odota vielä pari vuotta.

Pelkkää odottamista, esittämistä, pelkoa, huolta koko elämä.

Joku on joskus väittänyt, että lukio on elämän parasta aikaa. Eräs vuotta vanhempi ystäväni sen sijaan väitti, että se tuntuu täysin päinvastaiselta, turhalta heilumiselta peruskoulun ja yliopiston välissä.

Mä olen ollut nyt kolme viikkoa lukiossa - ja nämä kolme viikkoa ovat olleet parempia kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Mä olen ollut täysilla mukana kaikessa, mä olen ehtinyt jo kolmen viikon aikana saada vaikka kuinka paljon uusia kokemuksia ja kavereita, mä olen elänyt. Pettymyksiäkin on jo ehtinyt tulla, mutta optimismilla selviää kaikesta - ei kun pää pystyyn, virne naamalle ja menoksi!

Sama vanha koulu pysyi. Mä olin ihan varma, että tulen lähtemään sieltä, etten saa jäädä sinne. Olisihan se tosiaan ollut aika todennäköistä, etten olisi sinne päässyt, kun en edes hakenut sinne enkä ollut varma, riittääkö keskiarvoni. Ihanien ihmisten ja puhelinkammoni voittamisen kautta kuitenkin huomasin olevani jälleen siinä rakennuksessa, jossa olen ala-asteen neljänneltä luokalta - koulun valmistumisesta - saakka pyörinyt. Ja huomasin jälleen, miten rakas tuo koulu loppujen lopuksi onkaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Mä olen varmaan koko ikäni heilunut koulussa yksinäni. Jotenkin ei vaan ole ollut niitä kavereita koulurakennuksen sisäpuolella, ja olin riittävän itseriittoinen pysytelläkseni omissa oloissani ja viihtyäkseni niin. Nyt mulla on kuitenkin joukko kavereita - ei sellainen ihme teinilissulauma, niihin piireihin mä en köydestä hinaamallakaan mene, olen jo kokeillut ja riitti kyllä. Mulla on aina joku, jonka kanssa olla ja jutella, ja jos mä en jotakuta tunne, niin siitä vaan tutustumaan! Mä en ole enää se epäsosiaalinen tumpelo, jollainen olin vielä vähän aikaa sitten. Mä olen muuttunut, kasvanut, löytänyt itseni. Tiedän tasan tarkkaan, millainen olen ja kuka olen tällä hetkellä, tiedän rajani ja sen takia voinkin ylittää niitä rohkeasti. Kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan minua musiikintunnilla laulamassa mikkiin, mutta sinne minä vain päädyin - vau! Mä elän, en pelkää epäonnistumisia!

Vielä puoli vuotta sitten mä olin täysin eri ihminen. Mä elin kokonaiset kaksi vuotta kuin jonkinlaisessa sumussa; totta puhuen mulla ei ole edes kunnollisia muistikuvia näiden kahden vuoden ajalta, seiskaluokan keväästä ysiluokan puoliväliin. Tietysti muistan kaikki kirkkaimmat asiat, suurimmat, mieleenpainuvimmat, mutta yleiskäsitykseni maailmasta ja elämästäni tältä ajalta on melkoisen hutera. Mä olin vajonneena suohon, mutta nyt mä olen päässyt siitä suosta ylös, mä uskon itteeni ja yritän saada muutkin uskomaan itseensä. Mikään ei ole parempaa kuin se fiilis, että ne omat unelmat kantaa, että epäonnistuminenkin voi olla kivaa, että on oikeasti arvokas ihminen!

Enhän minä ole vielä edes kokenut mitään tästä lukioelämästä. Mutta jos nämä kolme viikkoa ovat vasta esimakua ja tutustumista, mun täytyy opetella itkemään onnesta. Nytkin jään välillä hymyilemään typeränä tai pomppimaan jonnekin silkasta ilosta ja onnesta, että saan tosiaan olla tuossa koulussa, saan kokea tuon kaiken, saan tutustua kaikkiin niihin ihmisiin ja olla rakkaimman ihmisen kanssa. Voi elämä, mä olen elossa enemmän kuin koskaan.

Olen aina pitänyt itseäni täysateistina. Vaan nyt vähän aikaa sitten taisin tulla siiten tulokseen, että uskon sittenkin Jumalaan. Vai uskonko?

En usko kirkkoon, sen voin sanoa. Kaikki nämä kirkossa käynnit ja rukoilut ja ristit, niihin en usko. Enkä siihenkään, että Jumala ei hyväksy esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Ne kaikki ovat tasan tarkkaan ihmisten keksimiä, pappien - vai ketä niitä onkaan, paaveja? - tapoja hallita ihmisiä, niiden ajatuksia ja elämää. Jos Jumala tosissaan on olemassa, se - en osaa sanoa 'hän', ei Jumala ole ihminen, josta niin voi sanoa - rakastaa tosiaan kaikkia, joilla on hyvä sydän, huolimatta mistään, varsinkaan niin pienestä seikasta, kuin juuri tämä jo mainittu homoseksuaalisuus. Myöskin nämä ns. 'vaatimukset' eivät kuulosta kovin uskottavilta, se, että pitää rukoilla joka ilta ja mitälie. Jumala ei voi rakastaa muuten kuin aidosti, ja aito rakkaus ei vaadi mitään, hyväksyy toisen tasan tarkkaan sellaisena kuin on. Yrittää ehkä kitkeä pahoja puolia pois, mutta hyväksyy kuitenkin.

Kyllä sekin on hyvin ymmärrettävää, että jotkut ihmiset ovat syvästi uskonnollisia. Kunnioitan sitä, että on olemassa ihmisiä, joiden rakkaus Jumalaan on niin vahva, että he tahtovat käydä kirkossa, rukoilla ja noudattaa kaikkia uskonnollisia tapoja. Toisille riittää se tieto sydämessä, että on olemassa hyvyyttä, ja toiset tahtovat osoittaa sen hyvin vahvasti.

Jumala ei ole kaikkivoipa. Jumala ei ole kuin ihminen, joka pelaa Sims-peliä ja voi ohjailla ihmisiä, niiden elämää. Se on väärä kuvitelma, joka on annettu nimenomaan ohjaillakseen ihmisiä - 'jos et tee näin ja näin, Jumala rankaisee sinua.' Ei, Jumala antaa asioiden mennä omalla painollaan, puuttuu ehkä, jos näkee tarvetta. Eikä Jumalakaan kaikkialle ehdi, mutta lahjoittaa välillä ihmisille pieniä ihmeitä. Kaikki eivät näe niitä, mutta ne, jotka näkevät, omaavat ehkä maailman arvoikkaimman kyvyn. Kaikilla lapsilla on se, niille koko maailma on ihme. Harmi, kun aikuiset ihmiset eivät enää osaa uskoa sellaiseen.

Minä uskon Jumalan myötä ihmeisiin. Minulle on tapahtunut muutama ihme, sellainen, joka ei ole mitenkään satumainen tai yliluonnollinen, mutta on pieni ihme kuitenkin. Ja minä osaan nähdä sen ihmeellisen maailman ympärilläni, sen, miten kauniilta näyttääkään sumun ja puiden lehtien läpi siivilöityvä katulampun valo aamuöisessä hiljaisuudessa, miten lämpimässä merivedessä uiminen onkin yhtäkkiä lentämistä ja miten yksi katse voi tehdä onnelliseksi.

Uskon Jumalaan. Jumala on puhdasta rakkautta, Jumala on kaikkialla siellä, missä ihmisten sydämessä piilee hyvyys, vaikkeivat kaikki ihmiset uskokaan suoranaisesti Jumalaan. Ihmiset, avatkaa silmänne, nähkää kaikki maailman pienet ihmeet ympärillä - ja uskokaa tai olkaa uskomatta Jumalaan, kunhan uskotte hyvyyteen!

Ihmisen luontoon kuuluu haluta aina jotakin.

Se on pirullinen, se ihmismieli. Jokainen ihminen tahtoo aina jotakin, jokaisessa elää jonkunnäköinen toive, haave, unelma. Toiset sanovat niitä tavoitteiksi, silloin ne ovat olevinaan realistisempia, enemmän totta.  Toiset vain haaveilevat, sanovat unelmiensa olevan tavoittamattomissa ja mukamas tiedostavat sen, vaikkei se mitään muuta. Ei kukaan haaveile toivomatta siellä jossakin sydämessään, että se olisi totta, aina sitä uskoo edes hieman, että se saattaisi joskus toteutuakin.

Jotkut ihmiset haaveilevat sydämellä, toiset järjellä tai järjettömyydellä. Nämä sekoittuvat keskenään ja lisäävät unelmansävyisiä vivahteita joukkoon, haaveet muokkantuvat ihmisen mielikuvituksen mukaisiksi. Jotkut tahtovat rahaa, toiset unelmoivat siitä oikeasta, tulevaisuudesta tai koulutuksesta tai työpaikasta tai jostakin vielä. Omasta koirasta tai hevosesta, sopusoinnusta ja maailmanrauhasta. Paremmasta elämästä.

Ihminen tahtoo tahtoo tahtoo koko ajan. Aina ollaan haluamassa lisää, lisää tavaroita, vaatteita, isomman kämpän, paremman auton, ihan mitä tahansa. Koskaan ei ihminen ole täysin tyytyväinen siihen, mikä häneltä löytyy, aina on jotain, mikä on ihan pakko saada. Aina täytyy hehkuttaa vielä jostakin, mikä ei itseltään löydy. Tästä aiheutuu kateutta, ahdistusta, alemmuudentunnetta. Tätä on haaveilu pahimmillaan, tässä on jo unohdettu se unelmoinnin varsinainen merkitys.

Unelmat kuitenkin mys auttavat eteenpäin. Mitä olisi elämä ilman unelmia ja tavoitteita? Eipä se paljoa mitään olisi, jos ei kukaan haluaisi mitään. Unelmat ajavat eteenpäin, auttavat jaksamaan vielä vähän pitemmälle ja antavat jonkinlaisen tarkoituksen. Se, että on aina mahdollisuus johonkin parempaan, saa ihmiset myös tavoittelemaan sitä parempaa, yrittämään tosissaan, tekemään parhaansa. Tietysti tulee myös pettymyksiä, kun kaikista ponnisteluista huolimatta jokin asia ei onnistukaan, mutta se saa ensi kerralla yrittämään vielä vähän kovempaa, pistämään itsensä vielä hiukan enemmän likoon. Ja mikään ei voita sitä tunnetta, kun tietää onnistuneensa sen takia, että teki parhaansa!

 

Unelmilla lentää pitkälle
niiden huterilla paperisiivillä
jotka toimivat leijan lailla
ja tippuvat tuulen loppuessa

Unelmat ovat vain haaveita,
tavoitteita ehkäpä,
yhtä kestäviä kuin muistot
jollei huterampia.

Ne auttavat jaksamaan,
lennättävät eteenpäin,
antavat ehkä tarkoituksenkin

Tarkoituksella ei kuitenkaan
eletä
elämää

Tarvitaan - mitä?
Päätä.
Sido unelmasi elämäsi suikaleista
- tai toisinpäin,
elämäsi unelmanpalasista.

Nouse pystyyn
unelmien siipien katketessa
ja sido uudet
- elä!