... niin, aivan liian lähellä. Paljon lähempänä kuin luulin.

Eilen - vai toissapäivänä? - toissapäivänä se sittenkin taisi olla... Sain soiton kouluun. Isäpuoli sairaalassa, äiti sen mukana siellä. Olihan se ihan tiedossa, että sillä isäpuolella on todella heikko terveys sun muuta, mutta kuitenkin tuo tuli jotenkin sellaisena iskuna päin naamaa, ettei meinannut uskoa. Pelotti, pelotti aivan helvetin paljon.

Ei se isäpuoli minulle mitenkään erikoisen tärkeä ole. En edes tunne sitä, se on asunut meillä nyt vasta muutaman kuukauden ajan enkä ole ollut sen kanssa edes pahemmin tekemisissä. Voisin melkein väittää, etten pidä siitä ihmisestä. Mutta tiedän, että äiti rakastaa häntä, äitin puolesta mä pelkäänkin. Äiti on nyt muutenkin niin väsynyt, ei tunnu itsekään tietävän, mitä haluaa. Sehän menis ihan säpäleiksi, jos sille isäpuolelle sattuis jotain.

Itsekin tajusin, miten lähellä sitä reunaa minä itsekin loppujen lopuksi olen. Oli jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että olen päässyt jo siitä loputtomasta suosta ylös, että mä olen oikeasti  muuttunut ja mun asenne myös. Vaan nyt sitä jotenkin tajusi, että se oli jonkinlaista harhaa, jota mä olin rakentanut ympärilleni. Nyt mä en edes tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Kumpi minä on se oikea minä, se iloinen, uusiin ihmisiin tutustuva, valoisa ja hieman sählä persoona, vai se, joka tuijottaa hiljaa jonnekin sanomatta mitään, ei uskalla luottaa ihmisiin ja itkee hiljaa pimeässä, ettei kukaan näe tai kuule? Kumpi näistä on lähempänä totuutta, vai olenko minä kuin joku arvoton viiden sentin kolikko, jolla on kaksi puolta, molemmat erilaisia?

Mä en kohta enää jaksa tätä liian aikuisena olemista. Välillä tuntuu, että mä olen se, jonka on oltava aikuisin ja järkevin meidän perheestä, se, jolla on eniten vastuuta. Pikkuveli kohta kolme vee, siltä nyt ei mitään vaadita, tietenkään, se vaan hemmotellaan pilalle. Isäpuoli, kulkee pyörätuolissa, omaa vakavan sairauden, tarvitsee paljon lepoa ja rauhaa. Ei tietenkään tee mitään, istuu vaan koneella ja käy välillä ulkona valokuvaamassa. Äiti, työnarkomaani, väsynyt ja stressaantunut, sillä on liikaa mietittävää, se pysyy juuri ja juuri pystyssä. Mulla on asiat parhaiten, mun pitäisi olla se jonkinlainen kantava voima, mun pitäisi lohduttaa ja auttaa äitiä ja pohtia asioita, miettiä, mitä täällä voitaisiin tehdä.

Mä haluan pois, mä haluan muuttaa omilleni. Vaan mähän olen ihan kakara vasta, en kuuttatoistakaan, vasta lukion aloittanut. Ei kukaan anna mun muuttaa mihinkään, mun on odotettava vielä ainakin muutama vuosi. Samaa mulle sanottiin silloinkin, kun neljäntoista vanhana asuin isän luona, kaikki meni paskasti ja halusin muuttaa. Odota, kun olet edes kuustoista, kun oot edes lukiossa. Vaan nyt olen, ja mulle hoetaan sitä samaa viisua, odota vielä pari vuotta.

Pelkkää odottamista, esittämistä, pelkoa, huolta koko elämä.