Joku on joskus väittänyt, että lukio on elämän parasta aikaa. Eräs vuotta vanhempi ystäväni sen sijaan väitti, että se tuntuu täysin päinvastaiselta, turhalta heilumiselta peruskoulun ja yliopiston välissä.

Mä olen ollut nyt kolme viikkoa lukiossa - ja nämä kolme viikkoa ovat olleet parempia kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Mä olen ollut täysilla mukana kaikessa, mä olen ehtinyt jo kolmen viikon aikana saada vaikka kuinka paljon uusia kokemuksia ja kavereita, mä olen elänyt. Pettymyksiäkin on jo ehtinyt tulla, mutta optimismilla selviää kaikesta - ei kun pää pystyyn, virne naamalle ja menoksi!

Sama vanha koulu pysyi. Mä olin ihan varma, että tulen lähtemään sieltä, etten saa jäädä sinne. Olisihan se tosiaan ollut aika todennäköistä, etten olisi sinne päässyt, kun en edes hakenut sinne enkä ollut varma, riittääkö keskiarvoni. Ihanien ihmisten ja puhelinkammoni voittamisen kautta kuitenkin huomasin olevani jälleen siinä rakennuksessa, jossa olen ala-asteen neljänneltä luokalta - koulun valmistumisesta - saakka pyörinyt. Ja huomasin jälleen, miten rakas tuo koulu loppujen lopuksi onkaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Mä olen varmaan koko ikäni heilunut koulussa yksinäni. Jotenkin ei vaan ole ollut niitä kavereita koulurakennuksen sisäpuolella, ja olin riittävän itseriittoinen pysytelläkseni omissa oloissani ja viihtyäkseni niin. Nyt mulla on kuitenkin joukko kavereita - ei sellainen ihme teinilissulauma, niihin piireihin mä en köydestä hinaamallakaan mene, olen jo kokeillut ja riitti kyllä. Mulla on aina joku, jonka kanssa olla ja jutella, ja jos mä en jotakuta tunne, niin siitä vaan tutustumaan! Mä en ole enää se epäsosiaalinen tumpelo, jollainen olin vielä vähän aikaa sitten. Mä olen muuttunut, kasvanut, löytänyt itseni. Tiedän tasan tarkkaan, millainen olen ja kuka olen tällä hetkellä, tiedän rajani ja sen takia voinkin ylittää niitä rohkeasti. Kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan minua musiikintunnilla laulamassa mikkiin, mutta sinne minä vain päädyin - vau! Mä elän, en pelkää epäonnistumisia!

Vielä puoli vuotta sitten mä olin täysin eri ihminen. Mä elin kokonaiset kaksi vuotta kuin jonkinlaisessa sumussa; totta puhuen mulla ei ole edes kunnollisia muistikuvia näiden kahden vuoden ajalta, seiskaluokan keväästä ysiluokan puoliväliin. Tietysti muistan kaikki kirkkaimmat asiat, suurimmat, mieleenpainuvimmat, mutta yleiskäsitykseni maailmasta ja elämästäni tältä ajalta on melkoisen hutera. Mä olin vajonneena suohon, mutta nyt mä olen päässyt siitä suosta ylös, mä uskon itteeni ja yritän saada muutkin uskomaan itseensä. Mikään ei ole parempaa kuin se fiilis, että ne omat unelmat kantaa, että epäonnistuminenkin voi olla kivaa, että on oikeasti arvokas ihminen!

Enhän minä ole vielä edes kokenut mitään tästä lukioelämästä. Mutta jos nämä kolme viikkoa ovat vasta esimakua ja tutustumista, mun täytyy opetella itkemään onnesta. Nytkin jään välillä hymyilemään typeränä tai pomppimaan jonnekin silkasta ilosta ja onnesta, että saan tosiaan olla tuossa koulussa, saan kokea tuon kaiken, saan tutustua kaikkiin niihin ihmisiin ja olla rakkaimman ihmisen kanssa. Voi elämä, mä olen elossa enemmän kuin koskaan.